Kirjojen Suomi – Kirjablogit ja 101 kirjaa: Taakankantajat

— Niin, orjuutta tämä on kaikki, kertasi toinen raukeana huokauksena äskeiset sanansa. Medisiinari nosti veltot kasvot käsistänsä ja tuijotti äänettömänä pääkalloon, josta nousi harmaa tuhkavuori. ~ Orjuudessa

Sain Unto Seppäsen Taakankantajat kirjastosta pienen odotuksen jälkeen, sillä se löytyi ainoastaan Pasilan kirjavarastosta. Sielläkään kirjoja ei ollut kuin yksi kappale. Selailin tuota viherkantista, keltasivuista kirjaa epäuskoisena: se oli 90 vuoden takaa! Kyseinen kirja on painettu vuonna 1927 Otavan toimesta. Aika huikeaa!

Osallistuin Ylen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektiin, jossa esitellään yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta tämän vuoden ajan. Tämä postaus on osa tuota projektia. Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemat 101 kirjaa arvottiin bloggaajien kesken, ja minulle tosiaan osui vuosi 1927, Unto Seppäsen Taakankantajat.

pauline-von-dahl-unto-seppanen-taakankantajat

Unto Seppänen oli ennen tätä projektia minulle etäisesti tuttu vain nimenä sekä patsaana, joka sijaisee kotiseutuni Kouvolan teatterin edessä. Olikin jännä huomata, että Seppäsen polku poikkeaa Helsingistä Itä-Suomeen sekä Terijoelle, samoille seuduille, joista oma sukuni on lähtöisin. Kirjailijana Seppänen onkin kirjoittanut runsaasti Karjalankannakselle sijoittuvia novelleja, joiden monen sanotaan olevan huumoria sekä urbaania romantiikkaa henkiviä kuvauksia. Lisäksi Seppänen toimi pakinoitsijana nimellä Riimu, sekä toimittajana Helsingin Sanomissa ja päätoimittajana Kouvolan Sanomissa. Kirjailijan varhainen kuolema 50-vuotiaana jätti kesken monia kirjallisia töitä.
(Wikipedia sekä Eteläkarjalaisia kirjailijoita).

Taakankantajat on Seppäsen ensimmäinen novellikokoelma, joka sisältää yhteensä kymmenen tarinaa. Ne lukaiseekin läpi kohtuullisen nopeasti, mutta tarinat itsessään jäävät kaikuina mieleen kumahtelemaan.
Äiti ja poika on kirjan ensimmäinen novelli. Se alkaa kun pieni poika sairastuu vakavasti pudottuaan jäiseen avantoon. Tarinassa äidin ja pojan välinen vuorovaikutus on vahvasti läsnä ilman sanoja: se on vaikuttava aloitus.
Silmä yössä kuvaa yöllisiä rientoja epäonnisen sivustakatsojan silmin luoden taas vahvoja tunteita ja tunnelmia.
Orjuudessa puolestaan vie lukijansa pohtimaan elämää, nuoruutta ja vanhuutta humalaisten opiskelijoiden pöytäseurueeseen. Kertomuksessa on ajoittain pohdiskelevakin sävy, miten kukin päättää elämänsä elää.
Unipurjehdus kertoo hurjasta merimiehen painajaisesta. Synkkine sävyineen tarina viistää läheltä jopa goottilaista tunnelmaa, ja se nousee kokoelmasta omaksi suosikikseni.
Talo on tarina eräästä kodista. Mies päättää myydä perheensä talon vaimonsa kuoltua, hänen lapsissaan tuo uutinen ei kuitenkaan herätä hilpeitä tunnelmia. Mies itse on tullut taloon vävyksi, mutta hänen lapsilleen se on ollut koti.
Sairas puolestaan kertoo yksinäisyydestä. Siitä, kun ei kuulu joukkoon, kun kukaan ei kuule hätää. Miten mieli vaipuu harmauteen ja alkaa kiskoa hulluuteen.
Vihreän veran kellarissa käydään intensiivinen biljardi-peli, jossa panokset kohoavat ja tunnelma kiristyy äärimmilleen.
Matkalla seuraa erään sotilaan matkaa juna-asemalta sotilassairaalaan ja ajasta ikuisuuteen.
Viimeinen mohikaani puolestaan kertoo ikääntyvästä Tuutija-Mikosta, joka kyyditsee tottuneesti asemalle saapuvia yhä kärreillä, vaikka autot tekevät tuloaan.
Saareen tutustuttaa lukijan Rätön Villeen sekä tämän vaimoon Justinaan. Tämä on tarina ehkä kokoelman kevyimmästä päästä, ja siksi oivallinen päätös kokoelmalle.

Seppäsen erityinen vahvuus vaikuttaa Taakankantajiin koottujen tarinoiden perusteella olevan tiiviin tunnelman luominen lyhyessäkin tarinassa. Novelleissa pienet yksityiskohdat ovat avainasemassa, ja niitä Seppänen on sopivissa määrin osannut viljellä teksteissään. Seppänen kertoo tarinat sivustaseuraajan näkökulmasta,  tarkkailijana etäisyyden päästä, jolloin ne myös luovat väläyksiä sen ajan ilmapiiristä, tyyleistä ja tottumuksista sekä tuon ajan elämänlaadusta ja -tavoista. Jollakin tapaa hyvin aidontuntuista, elämänmakuista kerrontaa.

Tuulimyllyjen siivet haroittivat mustina kuutamovaalakkaa taivasta vasten kuin suuret apilaanlehdet, jotka olivat jäykistyneet päiväasentoihinsa.
~ Unipurjehdus

Vaikka novellit sinänsä ovat kevyitä lukea, löytyy niistä myös painavampia teemoja: äiti joka joutuu myymään poikansa, mies joka taistelee vammautumisensa aiheuttaman yksinnäisyytensä kanssa, kuoleman läheisyys sekä oman elämäntyylin, jopa -merkityksen, valitseminen ja pohtiminen.

Seppänen kuvaa tarinoissaan ihmisten arkea, joka on ajoittain karuakin. Kovinkaan moni novelleista ei saa onnellista loppua. Kokoelman nimi on siis kovin osuva, sillä jokaisella päähenkilöllä tuntuu olevan jokin taakka kannettavanaan. On kyse sitten toimeentulosta, terveydestä, karuista olosuhteista tai elämän vastoinkäymisistä yleisesti.

Itse koin kirjan tunnelman ajoittain lähes synkäksikin, enkä ainakaan näin ensimmäisellä lukukerralla huomannut sitä Seppäsen humoristista otetta, joka mainittiin monessa kirjailijaa käsittelevän tekstin yhteydessä.

Hän tunsi, kuinka suuri masennus imi häntä syliinsä, ja hän lähti pakenemaan hurjaa vauhtia. Sekin käsi, joka säälistä jakoi hänelle joskus lohtua, oli temmottu kadoksiin; se syli, jossa hänen hätänsä unohtui, oli nyt kaukana saavuttamattomissa.
~ Sairas

Taakankantajien tarinoissa kieli on vanhahtavan oloista suomea, lisäksi vastaan tuli muutamia sanoja, joiden merkitystä en tiennyt, esimerkiksi “luisui remelinä lattialle”, “Mikko tuuti kiivaasti” ja “auringon kiivaaseen äkätykseen”. Tyyliltään  hyvin realistista, kepeää otetta tavoittelevaa, mutta raskailla teemoilla leikittelevää.

Novellit sisältävät tiiviitä tunnelmia ja vahvoja tunteita, myös dramaattisia käänteitä. Pienet tunnelman muutokset syntyvät, kun tarinan henkilöt ovat uskottavia eleiden, ilmeiden ja olemuksensa sekä ajatusmaailmansa kautta. Joitakin hahmoja vilahtelee tarinasta toiseen ja tapahtumapaikatkin kuvataan samankaltaisina.

Unto Seppäsen Taakankantajat on kiehtova sukellus paikkaan ja aikaan, jota en itse ole elänyt enkä näin ollen itse tunne. Arvokas pala suomalaista kulttuurihistoriaa.

Pilviröykkiöt olivat olevinaan suuria ahtojäävuoria autiolla rannalla, ja niiden takaa nousisi kohta näkyviin saaren musta särmiö. Mikko tuuti kiivaasti ja ajeli päin pilvipäärmettä. Mutta se ei lähestynyt.
~ Viimeinen mohikaani


Translation

This time the post is only available in Finnish.

 

2 thoughts on “Kirjojen Suomi – Kirjablogit ja 101 kirjaa: Taakankantajat

  1. Siinäkin mielessä hyvä tämä 101 kirjaa -projekti että tulee tutustuttua ihan vieraisiin kirjailijoihin. Seppänen ei siis ole minulle tuttu ennestään, mutta varsin kiinnostavalta kirjailijalta vaikuttaa hänkin. Vähän on muuten sellainen fiilis, että usean kotimaisen kirjailjan kohdalla mainitaan tuo humoristisuus vaikka sitä itse saa sitten täikammalla etsiä.

    Liked by 1 person

    1. Linnea, kiva kun kommentoit 🙂
      Totta, itsekin oon löytänyt ihan uusia nimiä! Tosin mullehan kotimainen kirjallisuus ei muutenkaan oo ihan hirmu tuttua ollut ennen kirjablogia, niin tää on ollut tosi mielenkiintoista.
      Ja toinen plussa, että löytää uusia blogejakin 🙂

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s